— Tahdon.
— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut mielipiteesi? Sanon mielipiteesi, enkä oikkusi, sillä asia tuntui minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.
— Voimmeko aina selittää mielipiteitämme ja oikkujamme? Etkö sinä ole vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies…' Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?
Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen
Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut.
Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut
mielessään hänen kysymystään.
— Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa… kenties.
— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.
Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?
— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti.
Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.
— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia muita naisia, jotka todella pettävät miestään.
— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra, enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa. Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen, perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.