Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.
Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen. Oli jotakin erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.
He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.
Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma. Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta kauemma hänestä.
— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.
— Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?
— Johan sen tiedät!
— En tiedä mitään… en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo soimata sinua… sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa. Mutta toinen mies olisi minun sijassani… No niin, olet moneen kertaan huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi…
— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti, mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.
— Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata
Roomaan?