Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut hänestä oikein tyydyttävältä.
Antonio alkoi selitellä tulevaisuuden tuumiaan:
— Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä, jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella — kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia…
Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion entinen iloinen ja onnellinen ääni.
Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja vielä mielettömämmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi toiselta anteeksiannon.
Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.
Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista tyydytystä.
He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja mustina kuin pronssinen korkokuva.
Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty, jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja surkean muutoksen.