Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä
Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn,
Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi
itse imettää lapsensa.
— En huoli imettäjää! hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen muutoin varoja?
— Onpa kyllä, Antonio vastasi kuivasti.
Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sanoen syyksi, että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona. Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä, jota kaikki hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.
Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus, että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä, jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.
Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui. Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta tottunut yksinäisyyteensä.
Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.
— Jos lupaat, ettet rupea torumaan, tunnustan pahantekoni.
— Jos se jo on tehty ja jos olet katunut sitä, on toruminen turhaa.
— Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös, samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei minut kanssaan pelipaikkaan.