— Vai niin! Regina huudahti.
— Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt, raivoissani… melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä, mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle — olin katkeroituneempi itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa… Mutta ei puhuta siitä sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. »Pois tieltä, tuo paikka kuuluu minulle». Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle veralle. Kuulehan — ohimennen sanoen — sinä iltana huomasin, että olin vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta… Tapasin pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla, hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä. Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät, että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: »Jos Regina tietäisi!» Äkkiä syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin, syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.
Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta, jossa lyhdyt loistivat pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä, viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt… kaikki tuo tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän myönsi sen.
»Olin suuri lapsi, enkä tiennyt…» Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän koetti selittää epäilyään, hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai voittanut — se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.
Antonio jatkoi:
— Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle, jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas, minkäarvoisia ne nyt ovat?
Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä, Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.
Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan hinnasta niistä tahansa.
— Arvaapas! hän toisti.
— Kuinka voisin tietää?