— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän kuin näkevät.
Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.
Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis, mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina, Gabrie ja Marianna istuivat.
— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.
— Kuinka niin?
— Kerron joskus toiste. Nyt minun täytyy mennä.
Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa.
Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:
— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän kuluttua tulee maanjäristys.
— Kuulin siitä, Regina sanoi nousten ja nauraen.
— Ja nyt hän pelkää.