Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa, valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.
Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenut
Pierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelman Revue des deux
Mondes'issa.
— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan — mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat…
— … ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.
Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen rauhallisena sopessaan.
— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä, saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma, sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa makeasti.
— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen nainen huomautti siihen.
— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.
Reginakin nyökkäsi päätään sinipukuiseen päin:
— Eikö hän ole sokea?