Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät, välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen nähdessään uudet tulijat.
— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa riisumaan vaippaansa.
— Vain vähän, nuorukainen vastasi soinnuttomasti.
Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa, oikealle johtavan oven.
— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä. Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.
— Miten pienokainen voi? ruhtinatar tiedusteli heti.
— Kiitos, erinomaisen hyvin. Saanko esittää ystävättäreni?
Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.
Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli hirvittävän kuuma.
Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen vanhus.