Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär, jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.
Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.
Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa. Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen, Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti — Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:
— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo — paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on sen impyen ihanteita.
Hän korosti »impyen» sanaa ylenkatseellisesti ja kuin säälien.
— Ja monen muun, Antonio tuumi kuin itsekseen.
Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.
— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti. Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua täytyy palata kotiin lepäämään.
— Vai niin, Antonio virkkoi hajamielisesti.
He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen.
Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio.
Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi ja
hymyili, tietämättä niiksi.