Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman linnun.
Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tuon Dostojevskin novellin sankarittaren kaltainen, joka asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.
Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa, eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria. Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia. Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan, mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjaville villeine yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta, muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.
— En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä, joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä… Vai kuinka monta heitä olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan siihen. — Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien, naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan. Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois täältä!
Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa, elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli kuollut elämälle.
Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva. Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.
Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa luurankomaisessa olennossa.
Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä, avaruutta.