Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.
Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja surusta.
— Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää tuollainen?
— Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!
Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta, jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli kissanpojan näköinen.
— Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te itse olette kuin hiiri!
* * * * *
Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.
Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen. Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi, inhimillinen ilme.
Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat säteilevää, korkeaa taivaankupua.