Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta, imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen, jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma, jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva, se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään. Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.
Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:
— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No, mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku pääskynen kylmä! Kas noin, nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä? eikö veitikka tahdo?… Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!
Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia kenkiään ja potki jalallaan.
— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä? ei… Kas… se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!
Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.
Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.
— Äidin, pikku, pikku… kullannupukka, pikku… höyhenetön linnunpoikanen!
— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?
— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin. Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä tahtonut mennä takaisin imettäjälle.