Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:

— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat…

Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet kudotut häpeästä?

Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän kidutuksen hetket kuluivat.

Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa, leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.

Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista päätä… Ja hän oli ääneti… olihan hän jo tottunut tuon naisen hyväilyihin.

Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta… Tämähän oli suorastaan naurettavaa!

* * * * *

Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.

Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen. Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava meren kohina.