Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen varmuuteen niiden voimasta.
— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»
Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.
Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?
Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?
Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden puuska kohosi hänen sisimmästään.
— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.
* * * * *
Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.
Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä, urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.