Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas, että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin. Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet hieman lohduttivat Reginaa.
* * * * *
Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!
Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa, häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä, osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.
Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä, mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi tilaa hänen elämässään.
Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä raunioita.
* * * * *
Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen, »kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin oudon lujasti todellisuuteen.
Marianna! Varmaankin hän tiesi. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli heti kutsua hänet luokseen.
— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan voimakkaampi Mariannaa.