* * * * *
Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus. Sitten… sitten saamme nähdä.
* * * * *
Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.
Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».
Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.
— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!
Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan seuraa… mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä pelastajan, palosotilaan.
— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö, aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä, jolloin hän näki unensa?
Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.