— Ennen mitä tahansa… kurjuutta, surua, häpeää… mitä vain, vaikka
Antonion menettäminenkin… mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!
Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa, pureskeli peitettä ja itki.
Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.
Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän oli vallannut voimansa ylemmyydellä.
Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään häpäisi häntä vielä pahemmin.
— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän ei suinkaan hetkeäkään epäröi.
— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja mato, joka häntä kalvaa, olen minä.
* * * * *
Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?
Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä synkempään pimeyteen.