Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.
Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on outojen ja käsittämättömien lakien alainen.
Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.
Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen todelliseen murhenäytelmään?
— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa. Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni, tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää… mitä silloin teen?
Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.
— Me olimme ja olemme — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää, vaikka samalla vaistoan, että kaikki on totta…
— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.
Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa eritellä tilaansa.
Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.