Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää ympärilleen.
— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.
* * * * *
Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.
— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä sen toisen luo… Ja jos hän olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.
Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.
Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei ollut sanonut hänelle kaikkea.
— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli. Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko asiasta.
Mitä hänen siis oli tehtävä?
Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti punnita kylmäverisesti asemaa.