Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.
Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka tuntee paikan, missä lepo ja seimi odottavat.
Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.
Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa pysähtyneensä. Hatuista… silkkialushameista… kaikista noista koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio… Mutta ajatus katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus, ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä. Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.
Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana, näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet. Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!
Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.
Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on poissa.
Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin, noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus, joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.
— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?
— Hän nukkuu.