Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta sitten oli tullut tuo surkea päivä… hänen vaimonsa oli paennut, soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti, nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto, joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka selvimmin paljasti tuon teon kammottavuuden, oli juuri muisto Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä jälleennäkeminen teki Reginaan.
Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia, melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle. Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä tavalla… ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse kataluuden.
Ja sitten… sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen; Reginakin oli tottunut… Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!
Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.
Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.
* * * * *
Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili, ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän rauhoittui.
Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on kirjoittanut muistikirjaansa.
Koko juttu oli mitätön pikkuseikka. Mutta kuitenkin.
* * * * *