Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka pisti esiin hameen alta.
Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa. Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot, keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä, jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset, jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.
Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki…
Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas…
Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.
* * * * *
Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi, se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä häntä samalla peloitti tietää.
Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille. Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:
— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran, ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.
Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka, milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun, joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!