Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.
Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan, keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle, niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.
— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen? Jos se edes on totta? Mutta voiko se olla totta? Miksi? Minkätähden en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?
Sentähden, että tuo kysymys oli turha!
Tunsihan hän tuon hirvittävän miksi. Jo ennenkuin tuo turha kysymys oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään, suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.
Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen rakastaja.
Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin, auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä alushameita… kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä puuttumisesta hän oli moittinut tätä.
— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa… Lähden kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan sinun pitänyt ymmärtää minua…!
Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.
Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä lasta ainakin.