Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon, tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen, lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi iltahämärä.
Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden. Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä, jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.
Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja raukkoja?
Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa, jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää koskaan astunut sinne jalallaan.
Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän tavoin.
— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli. Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen lehtokujaan.
Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän ei voinut.
Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.
— Hyvä Jumala, mitä se olikaan!
Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.