Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.
— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen huomauttanut.
— Pesä? Pikemminkin leivinuuni! Gabrie oli korjannut.
Regina luki edelleen:
»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä. Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta kiemaileva».
— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni pronssiveistos, joka esittää pahansisuista mielettömyyttä». Lisäksi löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava. »Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät; pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät. Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».
Heti senjälkeen:
»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen, hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen. Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on ruhtinattaren rakastaja».
II
Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä, kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää, hirvittävää tyventä ja odotusta.