— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.
Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta. Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.
* * * * *
Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.
* * * * *
Antonio tuli kotiin kuuden maissa.
Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten. Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän ostosluetteloa.
Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.
Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.
Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä, katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa vielä oli uusi kenkä.