Antonio älysi lapsen tarkoituksen.
— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen pieneen jalkaan.
Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi. Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan. Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä, niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.
Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa unta.
III
Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän päivän kaltaisina.
* * * * *
Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki ilman melkein tukahduttavaksi.
Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.
— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.