— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luunkin…
Ah, mademoiselle tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi ruhtinattaren salongeissa.
— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan… Niin kerrotaan.
— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja…
— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen… Marianna virkkoi puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?
Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:
— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta, jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.
— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!
Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa — joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan käänteensä. Joko terveys tai kuolema.
Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta, koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan itsemurhasta.