Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt
Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:
— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, mademoiselle Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne näyttää minusta epätäydelliseltä.
Mutta mademoiselle oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan ohi hän sanoi aivan ääneen:
— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt hiuskarvan.
Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.
Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.
Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.
Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten, se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa, mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.
Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:
— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun oven edessä.