— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa.
Antoniokaan ei saa enää mennä sinne… On jo aika tehdä tästä loppu.
Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi sen vuoteeseen.
— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan!
Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan.
Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me?
Onhan meillä luu kaluttavana… jos edes antavat meidän pitää sitäkään.
— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:
— Eikö Caterina ole vielä kotona?
Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille, yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.
Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus, tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:
— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä tiedän. Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.
— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.
Antonio totteli kärsivällisesti.