— Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.
— Kukapa sitä kuulisi?
Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.
— Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isäntäväkeä?
— Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.
— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa madeiraakin. Aivan oikein.
Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta, jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.
He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.
Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa puolihorroksessa.
Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä päästiin puutarhaan.