— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt siellä?
— En koskaan.
— Tule siis ja jätä ovi rauhaan.
Antonio vain itsepäisesti haki avainta.
— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi lapsellisesti.
— Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.
Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut kehoitusta.
Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla suudelmilla.
Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja riensi viereiseen saliin.
— Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!