Rooma lähestyi. Myöhäissyksyn kuu, iso, helmiäiskiiltoinen, kirkas ja surumielinen, valaisi Campagnaa. Raju tuuli rynnisti hurjasti vinhaa vauhtia kiitävää pikajunaa vasten.
Regina torkkui ja kuvitteli yhä vielä olevansa synnyinkodissaan. Junan ryskinä kuulosti myllyn jyskeeltä siellä Po-joen varrella. Mutta äkkiä hän tunsi Antonion käden puristavan hänen omaansa ja kavahti hereille.
— Tuossa tuokiossa olemme perillä, nuori aviomies virkkoi.
Regina nousi, nojautui suljetun vaununikkunan pieleen ja katsoi ulos.
Lasi heijasti vaunun sisustaa, valoa, hänen vartaloaan, jota verhosi pitkä, vaalea vaippa, hänen rasittuneita kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin kutistuneet kokoon väsyttävästä matkasta.
Reginan isot likinäköiset silmät olivat puoliavoimia, ja kuun hohteessa hän luuli ikkunanlasiin heijastuvan harmaan vaippansa pohjalta erottavansa ohi kiitävän maiseman aallehtivat, sinervät ääriviivat: yksinäisen kuutamopolun, tuulen tuivertaman hopealehtisen puun ja kauempana vesijohdon, jonka holvikaaret häipyivät hohteleviin usviin kuin äärettömän suuret siniset ovet. Ehkä nuo vesijohtokaaret oikeastaan olivat harhanäkyjä. Vaikka Regina oli likinäköinen, hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä silmälaseja joutuen silti haltioihinsa niistä suurenmoisista näyistä, joita hän luuli erottavansa tuulen ryskyttämän ikkunaruudun välkkeestä.
Rooma! Lapsellinen riemu valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Rooma oli lähellä, että Rooma, tuo ihmeellinen kaupunki, kauan unelmissa päilynyt maailman pääkaupunki, kaiken tenhon ja loiston pesäpaikka, tulisi hänen asuinpaikakseen.
Matkan aiheuttama väsymys, entisyydestä suuresti eroavan tulevaisuuden pelko, viihtyisien kotiolojen menettäminen, uusien, outojen ihmisten odottaminen, avioliiton ensi aikojen yllätykset, levottomuus, kaikki epäilykset haihtuivat tämän hänen kauan ja palavasti hellimänsä unelman ollessa toteutumassa.
Antonio nousi ja tuli ikkunaan, jonka ruutu heijasti hänen kaunista, vaaleaa, kookasta, solakkaa, hallitsevaa hahmoaan. Regina näki tuossa kuvastimessa hänen soikeat, harmaat silmänsä, jotka loivat häneen hyväileviä katseita. Hän näki uljaiden viiksien alla hehkuvan ja niin punaisen suun hymyillen lähettävän hänelle lentosuukon ja tunsi itsensä ylen onnelliseksi.
— Ajattelehan, Antonio sanoi kumartuen hänen puoleensa kuin uskoakseen hänelle salaisuuden, ajattelehan, Regina! Olemme Roomassa!