Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:
— Vaatteenikin likaavat… mokomassa talossa!
Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta. Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.
He saapuivat vihdoin puutarhaan, ja Regina leppyi tullen taas iloiseksi!
Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun, lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.
— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni, me olemme päinvastoin vihollisia.
— Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.
Silloin Reginan mieleen välähti muisto.
— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten… kun sinä… olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä…
Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti silloista suudelmaa.