Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja sen keskellä olevalle marmoripöydälle.
— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi.
Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?
— Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!
Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan pöydän ympäri.
Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.
— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia puutarhasta. Mennään pois.
Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.
Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.
Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.
Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle tahraten sen pahanpäiväiseksi.