— Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja, kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä Antoniota sinne!
Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen epäluulo oli jo muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.
Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.
Hänellä oli tämä aikomus sunnuntaiaamuun asti, mutta silloin hän muutti mielipiteensä:
— Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?
— Regina! Antonio sanoi soimaten.
— Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt lähdet tiehesi sunnuntainakin!
— Tämän ainoan kerran! Ja miksi et lähde mukaan?
— Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen. Tarvitseeko sinun enää palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä — niin mitä hyödyttää…
— Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt koskaan pysty.