Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat mielenkiintoisilta.
Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa Gasparellekin.
Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.
— Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta, joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.
— Suo anteeksi, Massimo huomautti. — Hienon maailman naiset kampaavat hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.
— Tarkoitatko Madame Makulinaa? Claretta kysyi pilkallisesti.
Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hän jotakin?
Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen, jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutuskammiona. Parveke oli auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina. Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.
Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.
Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan, kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.