Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?
* * * * *
Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet, päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten hävisi.
Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän nukkui yksin aviovuoteessaan.
Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti levottomalta, kun isä oli poissa.
— Isi? hän ihmetteli.
— Isi on poissa, mutta hän tulee heti paikalla. Heittäydy nyt pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina puheli vetäen povelleen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormellaan Reginan yöpaidan pitsiä.
— Toi tinun? hän kysyi.
— Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.
Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai pienokaisen antamaan »pieniä makeita suukkoja», tuntien, ettei mikään ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt, jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.