— Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi lähtemästä Albanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan…
— Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen. Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.
— Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.
— Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi, minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa, tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos hän saisi kuulla…
Antonio huudahti rajun tuskan kouristamana:
— Jos hän saa kuulla!… Onko se minun syyni?
Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.
Mutta Regina yritti silti vetää vastakynttä:
— Olet oikeassa, syy ei ole yksinomaan sinun, mutta ei yksinomaan minunkaan.
— Kuka on sanonut sitä sinun syyksesi?