— Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä vähän siitä asiasta ja — ratkaisemme sen lopullisesti.
— Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet… ja kaikki muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.
Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen pehmeät.
— Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana ja alakuloisena, jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta, ei siitä kannata puhua. Jos se on totta…
— Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.
Regina vaikeni kohottamatta katsettaan.
— Mitä silloin tekisit, Regina, hylkäisitkö minut taas?
Regina kohautti olkapäitään.
— Jos se on totta! Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita! Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani? Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi kuin minun vakuutukseni?
— Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, — Antonio jatkoi ja joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi, ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta. Puhu, puhu siis.