— Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua! Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun täytyy ymmärtää minua. Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä teen kaiken, mitä tahdot. Enkö ole aina niin tehnytkin? Enkö ole myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä meille jää jäljelle?
Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen päälle.
Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.
Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko mies. Se oli hänen vikansa, mutta samalla hänen puolustuksensa. Se oli totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli voinut epäillä sitä?
Silloin Regina ilmaisi hänelle koko totuuden.
— Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi…
* * * * *
Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.
Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja anteeksiantopäätöksensä.
* * * * *