Tällävälin aurinko laski.
Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen, idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen helakan punainen päivänlaskun puolella.
Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa joka hitaasti vetäytyi kohti salaperäistä kaukaisuutta taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei ylety.
Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen pientä kohtaloaan kohtaan.
— Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden valtaamina yksin hairahduksemme maailmassa, jos se todella on olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan. Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä sivullisten puoleen saadakseni tietää… tuntenut rajua tarvetta turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan minua… Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin, yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet, mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme, saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.
— Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran puolustautua; kerran sinä tahdoit…
Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut, niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?
— On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän välillämme enää saa olla syytöksiä…
— Sinä järkeilet liiaksi, Regina. Se peloittaa minua.
— Kuinka niin? Miten minä liiaksi järkeilen? Ja miksi se peloittaa sinua?