— Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.
Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina hillitsi itsensä.
— Katso minuun! Regina sanoi päättäväisesti.
Antonio katsoi häneen, silmät kyynelten kostuttamina.
* * * * *
Se oli siis totta. Antonio oli syyllinen.
Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen, joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä, nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto, vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan taustasta.
Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota. Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin. Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut keventää heidän huoliaan.
— Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli.
Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.
Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen. Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärettömän laupeuden merta kohti, missä kaikkein suurinkin inhimillinen rikkomus ei merkitse enempää kuin sammuneen kipinän muisto.