* * * * *
Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot, jotka näkevät toisensa ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen. Pehmeä, valonsäteiden siellä täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan, vaan kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.
Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero. Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän punasinervän ikkunaruudun ohi.