— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen epätoivoisesti.
Antonio söi ja nauroi.
Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.
— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!
Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä, punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:
— Hattusi on kuin pääskysen pesä!
— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan katsele naisia!
— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.
— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.
Gaspare ei alentunut vastaamaan.