Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni entistään matalammaksi.
Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen. Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli matkalaukkujaan.
— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.
— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.
— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä.
Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?
— En; en pidä siitä.
— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.
— Kiitos, en huoli.
— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.
Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen kananpoikaa.