— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin siro.
— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.
— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia, maitoa, leivoksen ja kermaa…
— Kiitos vain, en tahdo mitään.
— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.
— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli. Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori — hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin, Jumalan kiitos, tehdä niin…
— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi ystävällisesti.
— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia! Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus, myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin. Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.
— Nouse jo! Antonio toisti.
Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!