Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta ympärillään.
Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin, tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?
Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla, loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen kulttuurin jättiläishautaa.
Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta, enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen, autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut; hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein kauhistusta.
Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta, vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.
— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.
— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.
Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.
— Mennään jalan, Regina sanoi.
— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko huudahti.