— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.
— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.
He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi tyhjentyä väestä.
Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky. Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun.
Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:
— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku
Reginani.
— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt, en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka likinäköinen olen.
— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.
— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.
— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.