— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko typeriä tai keimailevia.
Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja kälyn välillä.
Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat suuresti toisistaan.
Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman opportunisti.
Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat tiedot.
Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi kirjoittaa:
»Sataa. Olen hyvin alakuloinen…»
Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä valituksilla?
— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin. — Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan ymmärrä minua.
Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä: